Koska mainitsin kysymyspostauksessa Fredo x William -spinoffin, niin enhän mä voi nyt enää sitä pimitellä. :'D Olkaapa hyvät. Älkää lukeko, jos haluatte säilyttää Homelandin suhteen mitään uskottavuutta.
I HATE EVERYTHING ABOUT YOU
Pehmeitä tömähdyksiä. Tuttu ovi, jonka saranat narahtivat joka kerta, kun sen avasi. Tuttu kolahdus, kun ruostunut ovenkahva naksahti kiinni. Sotilaspuvun tärkätyt hihat kahahtivat luutnantin hakeutuessa asentoon ja vetäessä käden lippaan.
”Kutsuitte, herra eversti.”
Eversti Trigo naputteli kirjoituskonettaan ja nyökkäsi.
”Lepo, luutnantti.”
Kirjoituskoneen naksahdukset jatkuivat. Kirjaimet hakkasivat yksitellen paperia, eversti siirsi liuskaa oikealle ja aloitti uuden rivin. Keskeytti hetkeksi, mietti kulmat kurtussa ja kurkotti kättään kohti korjauslakkapulloa.
Luutnantti Fredo Gomez rykäisi.
”Herra eversti, oletin, että asia on kiireellinen.”
”Odota hetki.”
Hetki venyi ikuisuudeksi.
Kun eversti lopulta nousi narisevalta tuoliltaan, Fredo oli ehtinyt vaihtaa asentoa useamman kerran ja vilkuilla kaappikelloa, joka jätätti hyvän matkaa. Everstin viimein kohdatessa sukulaispoikansa katseen Fredo korjasi valahtanutta ryhtiään ja yritti hillitä halunsa naputtaa jalallaan lattiaa.
”Kutsuin sinut, koska minulla on sinulle tehtävä”, eversti sanoi. ”Tehtävä, joka on hoidettava välittömästi.”
”Kauanko sen hoitaminen kestää?” Fredon huulilta lipsahti kärsimättömästi, ja eversti kurtisti kulmiaan. Trigo ei kuitenkaan sanonut mitään epäkohteliaasta äänensävystä, eihän nyt sukulaispojan ajoittaisella ajattelemattomuudella ollut niin väliä.
”Pari tuntia, jos olet ripeä.” Trigo pyyhkäisi kädellään nenänvarttaan ja loi arvioivan katseen sisarenpoikaansa. ”Luotan sinuun, Fredo.”
Luutnantti tuijotti everstiä, sitten kelloa, tajusi sen jätättävän ja tuijotti taas everstiä. Mies pudisti päätään kevyesti.
”Kaikella kunnioituksella, herra eversti, minulla on eräs toinen asia --”
”Mikä asia?” eversti kysyi kärsimättömästi. Luutnantti harkitsi hetken, vastatako vai ei, mutta päätti lopulta vastata. Ehkä eversti armahtaisi häntä.
”Tapaaminen.”
”Mihin liittyen ja kenen kanssa?”
Hiljaisuus vallitsi kahden miehen välillä luonnottoman pitkään. Fredo väisti enonsa katsetta ja pelkäsi punehtuneensa. Lopulta mies sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja nosti katseensa lattiasta kohdaten Trigon katseen.
”Hyvä on”, Fredo ärähti. ”Hoidan sen. Mitä minun on tehtävä?”
***
Satoi.
Sade hakkasi tasaisena rummutuksena kattoa.
Sade oli läsnä. Muuten hän oli yksin.
Amerikkalaismies tuijotti ulos kaatosateeseen asevaraston avonaisesta ovesta. Odottaminen oli käynyt jo tuskalliseksi. Siitä oli varmaan jo ainakin kolme tuntia, kun luutnantti Fredo Gomez oli komentanut hänet järjestelemään asevarastoa. Kaikki piti inventoida, kaikki piti kirjata ja kaiken oli oltava aakkosjärjestyksessä kiiltävän puhtaana ja siihen hommaan oli mennyt niistä tunneista kaksi. Gomez oli käskenyt Williamin odottaa varastolla, kunnes luutnantti itse saapuisi paikalle.
Eikä hän saapunut. Jestas, että William vihasi sitä miestä.
Ei hän voinut poistuakaan. Luutnantti ei ollut antanut lupaa. William pääsisi vielä siivoamaan vessoja, jos poistuisi paikalta. Sitä paitsi kaatosade ei houkutellut, ei yhtään. Ehkä olisi parasta vain seisoskella asevaraston ovella ja odottaa, vaikka toisaalta nälkäkin oli ja kaikki muut alokkaat olivat varmasti syömässä ja… ja sateen keskellä näkyi hahmo, juokseva hahmo. Hahmo lähestyi, hidasti vauhtinsa kävelyksi, suoristi selkänsä sateesta huolimatta ja yritti näyttää arvokkaalta vettä tippuvista vaatteista, kasvoihin liimautuvista märistä hiuksista ja litisevistä kengistä huolimatta.
Asento. Käsi lippaan.
”Herra luutnantti.”
Gomez pysähtyi, vastasi sotilastervehdykseen omallaan. Mies pyyhkäisi hiuksiaan, siristi silmiään ja katsoi kätensä alas laskenutta Williamia arvioivasti.
”Kaikki valmista?” Gomez kysyi äreään tapaansa saaden amerikkalaisen nyökkäämään. Fredo työnsi Williamin syrjään edestään ja harppoi sisälle asevarastoon vilkuillen ympärilleen. Kaikki näytti olevan järjestyksessä.
”Näytä kirjanpito.”
William kiirehti asevaraston seinustalle ja poimi pöydältä suuren kansion ojentaen sen ylemmälleen. Gomez riuhtaisi kansion itselleen ja selasi sitä hätäisesti. Aluksi näytti siltä, ettei luutnantti keskittynyt lainkaan, että kirjanpito vain liukui miehen katseen editse eikä mitään tarkistusta tehty, mutta jossain vaiheessa luutnantin katse pysähtyi, kulmat kurtistuivat ja toisen käden sormi siirtyi yhdelle riveistä. Luutnantti vilkaisi asevaraston toiselle seinustalle, antoi katseensa lipua pitkän kivääririvin päästä päähän ja pudisti päätään.
”Minä näen tuossa kahdeksan kivääriä, en seitsemän.” Luutnantti käänsi katseensa alokkaaseen, joka näytti lähinnä pelästyneeltä. Gomez kallisti päätään ja siristeli jälleen silmiään. ”Kerrohan siis, kummassa on vikaa – minun silmissäni vai sinun laskutaidossasi?”
Alokas laski katseensa maahan, nuori amerikkalainen näytti purevan huulta. William tukahdutti vastalauseensa ja halunsa huutaa ääneen, että se oli luutnantin pää, jossa oli vikaa.
”Minun laskutaidossani, herra luutnantti.”
Miesten välillä oli hiljaista. Luutnantti tavoitteli alokkaan katsetta sitä tavoittamatta. Ehkä onneksi, Fredo nimittäin pelkäsi katumuksen paistavan ruskeista silmistään. Katumuksen ja tiedon siitä, ettei hän ollut huvikseen käskenyt alokasta yksin asevarastolle eikä hän ollut huvikseen täällä alokkaan kanssa eikä hän ollut huvikseen pimittänyt jopa everstiltä sitä tietoa, että William oli täällä…
Mutta hän ei sanoisi sitä. Hän kenties katui sanojaan, katui sitä, että oli liian ankara alokkaalle, mutta hän ei ottaisi asiaa puheeksi. Ei, vaikka katuisi sitä taas tulevana unettomana yönä. Ei, vaikka halusi huutaa sen ääneen tuolle idiootille. Perkele.
”Hae se kahdeksas”, luutnantti komensi.
William teki, kuten käskettiin. Mies marssi aserivin luo ja poimi kahdeksannen kiväärin käteensä tuoden sen luutnantille. Fredo laski kansion käsistään pöydälle, nappasi kiväärin käteensä ja haki katseellaan sarjanumeron aseesta. Sen löydettyään luutnantti nosti katseensa ja käänsi sarjanumeroa kohti Williamia.
”Tuossa. Kirjaa se ylös.”
William tarttui kuivamustekynään ja kansioon, haki oikeaa sivua sitä löytämättä, selaili kansiota edestakaisin. Fredo katsoi miehen arpomista ja tuhahti itsekseen. Luutnantti otti kiväärin vasempaan käteensä ja kohotti oikean kätensä auttaakseen Williamia oikean sivun löytämisessä.
Kuin sähkövirta olisi kulkenut Fredon läpi, siltä tuntui se lyhyt hetki, jona miesten kädet hipaisivat toisiaan. Fredo säpsähti, luutnantin liike pysähtyi siihen paikkaan ja alokas kavahti poispäin katsoen esimiestään kuin odottaen rangaistusta. Luutnantti ei kuitenkaan edes katsonut Williamiin, mies vain seisoi siinä paikoillaan, tuijotti kansiota käsi pysähtyneenä ja alkoi sitten tyynen rauhallisesti selaamaan sivuja eteenpäin löytäen etsimänsä. Fredo kohotti katseensa, kohtasi alokkaan katseen ja nyökkäsi.
”Kolmas rivi ylhäältä lukien.”
William nyökkäsi, siirtyi lähemmäs kansiota, lähemmäs Fredoa. Fredo ei väistänyt, vaan antoi amerikkalaisen tulla aivan liki. Ja kuin varkain jenkin kirjoittaessa pitkää sarjanumeroa kansion välilehdelle Fredo antoi katseensa vaeltaa nuoremman kasvoissa, vihreissä silmissä ja jopa siinä arvessa, joka halkoi amerikkalaisen kasvoja. Hän ei ollut saanut koskaan tietää, mistä se arpi oli peräisin. Ei kai se kuulunut hänelle.
William sai sarjanumeron kirjoitettua ja nosti katseensa. Fredo käänsi omansa kiireesti poispäin.
”Voinko lähteä, herra luutnantti?” jenkki kysyi saaden Fredon kurtistamaan kulmiaan samaan tapaan, kuin miehen eno oli tehnyt jokunen tunti sitten. Amerikkalainen yritti korjata sanansa. ”Tai siis… luulen, että muu osa erikoisjoukoista on lounaalla… tai siis olen valmis… tai--”
”Lopeta.”
Fredo sulki silmänsä hetkeksi. Luutnantti tajusi kuitenkin nopeasti, miltä epätoivoinen ele juuri nyt alokkaan silmissä näytti. Heikolta. Ja hän ei halunnut olla heikko. Miehen silmät rävähtivät auki.
”Alokas voi poistua.”
Williamin käsi kävi lipassa, mutta Fredo kääntyi poispäin amerikkalaisesta ja sotilastervehdyksen alku jäi siihen. Jenkki kuului kääntyvän, marssivan kohti ovea.
Nyt tai ei koskaan.
Ulkona satoi yhä. Se aiheutti sen, että ulos päästyään amerikkalainen lähti juoksuun. Ja se taas aiheutti sen, että kääntyessään Fredo ei nähnyt enää amerikkalaista, että kukaan ei kuullut luutnantin käskyä odottaa vielä hetki. Että alokas ei odottanut, ja että hän oli menettänyt tilaisuutensa. Jälleen.
***
Ruoka oli pahaa. Tai sitten Williamia kuvotti muuten vaan eikä ruoka siksi maistunut. Mies oli tunkenut haarukkansa syvälle johonkin, joka näytti etäisesti sienimuhennokselta ja käänteli ruokaa ajatuksissaan, haluttomana.
Ruokasali oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Muut alokkaat olivat poistuneet aikoja sitten. Eipä kai hänelläkään mitään tekemistä täällä ollut, ei huvittanut syödä. William laski haarukkansa tarjottimelle ja lähti kantamaan ruokaansa tiskiin. Cardozo oli tiskivuorossa, mies loi murhaavan katseen amerikkalaiseen, kaipa kuubalaisalokas oli kuvitellut tiskanneensa jo kaiken. Katseesta huolimatta William jätti puoliksi syödyn ruoka-annoksensa Cardozon hoiviin ja poistui paikalta.
Liikuntasali oli aivan yhtä tyhjä kuin ruokalakin. Treenivaatteisiin vaihtanut William saattoi hakata nyrkkeilysäkkiä yksin, vailla kenenkään katsetta. Isku, toinen, potku, toinen. Raivokas nyrkkeilysäkin takominen oli Williamin oma keino purkaa stressiä. Ja viime aikoina hän oli päätynyt liikuntasaliin vähän turhankin usein purkamaan tunteitaan. Purkamaan ristiriitoja. Hokemaan itselleen sitä yhtä lausetta.
Minä vihaan häntä!
Williamin suusta karkasi raivokas karjaisu miehen lyödessä sanojensa vakuudeksi nyrkkeilysäkkiä.
Minä vihaan häntä!
Uusi karjaisu, uusi lyönti.
Minä – helvetti soikoon – vihaan häntä!
Kenelle hän yritti tätä vakuutella?
William oli raivonsa vietävänä. Raivoissaan itselleen, ei hänelle. Raivoissaan siitä, ettei sen lauseen itselleen hokeminen vaikuttanut auttavan, että kaikesta huolimatta se tunne oli kaukana vihasta, että... voi jumalauta, minä en ajattele häntä niin!
William ei edes kuullut, kun liikuntasalin ovi aukesi, niin raivonsa vietävänä nuori mies oli. Samoin mies ei kuullut, kun toinen mies lähestyi pitkin harppauksin. Vasta kuullessaan matalan miesäänen puhuvan William hätkähti.
”Ryhtisi on vinossa.”
William käänsi päätään äänen suuntaan. Tavoittaessaan luutnantti Gomezin katseen amerikkalainen lakkasi takomasta nyrkkeilysäkkiä ja oli juuri kohottamassa kätensä sotilastervehdykseen, kun luutnantti pudisti päätään.
”Älä lopeta.”
Amerikkalainen hämmentyi kovin, mutta teki kuten käskettiin ja kääntyi uudelleen kohti nyrkkeilysäkkiä ja löi. Hän kuuli Fredon liikkuvan takanaan, kuuli miehen kiertävän vartaloaan ja asettuvan sitten Williamin vasemmalle puolelle. Williamin koko keho jännittyi, luutnantti seisoi suorastaan epämukavan lähellä --
Säpsähdys. William jähmettyi paikoilleen tuntiessaan luutnantin kädet kylkiensä molemmin puolin.
”Sanoin jo, että ryhtisi on vinossa. Vino ryhti syö vasemman käden iskuvoimaasi.”
Luutnantti taivutti Williamia oikealle kevein ottein. William tunsi hikipisaran putoavan nenänpäästään lattialle, eikä treenaaminen tainnut olla ainoa syy sille, miksi hän hikoili. Gomez päästi viimein irti Williamin ylävartalosta ja mitä William nyt sivusilmällä näki, mies näytti nyökkäävän hyväksyvästi.
”Kokeile uudelleen.”
Gomez seisoi pitkään Williamin vieressä ja seurasi amerikkalaisen liikkeitä. Vahti jokaista lyöntiä, kiinnitti katseensa jokaiseen potkuun. Luutnantti ei kuitenkaan sanonut yhtään mitään, tuijotti vain.
William alkoi väsyä. Luutnantti ei ollut antanut lupaa lopettaa, mutta mies näki varmasti, että amerikkalaisen liikkeet hidastuivat vähitellen ja hengitys oli muuttunut raskaaksi huohotukseksi. Luutnantti ei silti kehottanut amerikkalaista jäähdyttelemään, ei antanut armoa, ei toisaalta karjunut itselleen tyypilliseen tapaan myöskään käskyjä kiristää tahtia tai haukkunut jenkkiä patalaiskaksi. Jossain vaiheessa sen oli kuitenkin loputtava, ja kun William oli lyönyt kahdesti ohi ja kerran horjahtanut ja melkein kaatunut väsymyksen vuoksi, amerikkalaisen oli pakko kumartua, laskea kätensä polvilleen ja pysähtyä vapisten huohottamaan.
Odottaen, että luutnantti viimeistään nyt haukkuisi Williamin pystyyn, amerikkalainen nosti katseensa lattiasta Gomezin silmiin. Luutnantti ei kuitenkaan sanonut mitään, ei yhtään mitään. Sen sijaan hän vastasi Williamin katseeseen täysin tyynesti.
”Hyvää työtä”, luutnantti lopulta sanoi hiljaa. Epäilyttävän hiljaa. William vain odotti räjähdystä, tämän oli oltava tyyntä myrskyn edellä.
Räjähdystä ei tullut. Sen sijaan luutnantti kääntyi hitaasti ja lähti harppomaan katse lattiassa poispäin. William tuijotti miehen perään, tasasi hengitystään ja tunsi sydämensä takovan edelleen niin lujaa, että se varmasti pomppaisi kohta ulos rinnasta. Jännitys kipristeli vatsanpohjassa. Mies tunsi hajoavansa pieniksi palasiksi siihen paikkaan, jos ei nyt sanoisi jotain.
”Fredo?”
Gomez pysähtyi, muttei katsonut Williamiin. Vino hymy kareili miehen kasvoilla luutnantin odottaessa lisäystä. Alokas tajusi virheensä ja korjasi sen välittömästi.
”Herra luutnantti?”
Sotilaspukuinen mies kääntyi ympäri ja katsoi Williamia kysyvästi. Siihen kysyvään katseeseen William vastasi harppomalla lähemmäs luutnanttia. Askeleet hidastuivat sitä mukaa, mitä lähemmäs William pääsi, ja viimeinen askel oli jo suorastaan arka.
Pitkän aikaa miehet vain seisoivat siinä. Fredo ei edes kysynyt Williamilta, mitä asiaa amerikkalaisella oli ollut. Kaksikko vain tuijotti toisiaan eikä kumpikaan sanonut yhtään mitään. Ei, ennen kuin William käänsi katseensa lattiaan ja mutisi jotain.
”Kiitos.”
William kääntyi lähteäkseen. Fredo toimi, ennen kuin ehti edes ajatella toimiensa syitä tai seurauksia. Mies tarttui nopealla liikkeellä Williamia ranteesta ja pysäytti alokkaan paikoilleen. William vilkaisi olkansa yli luutnanttiin, antoi katseensa kiinnittyä ylempiarvoisen silmiin ehkä sekunnin tai kahden ajaksi ja toimi sitten itsekin ajattelematta enää mitään.
Fredo ei edes hämmentynyt tuntiessaan amerikkalaisen kädet ympärillään. Luutnantti ei myöskään vastustellut, kun alokas työnsi häntä taaksepäin kohti seinää, mies antoi jalkojensa astella taaksepäin ja käsiensä kiskoa Williamia mukanaan. Fredo tunsi lämpimän ilmavirran kasvoillaan, hiestä kosteat huulet hapuilivat hänen omiaan ja --
Luutnantti oli kaatua törmätessään painonnostotelineeseen. Teline kaatui ja kolahti voimalla lattiaan. Se ääni sai Fredon silmät rävähtämään auki ja miehen tönäisemään Williamin kauemmas itsestään.
”Mitä helvettiä luulet tekeväsi?!”
William pelästyi, Fredo näki miehen kasvojen kalpenevan, ja se pelästys sattui Fredoon sata kertaa enemmän kuin se, että painonnostoteline oli kolahtanut ikävästi luutnantin pohkeeseen. Silti mies tuijotti Williamia vihaisena, katse kipinöiden – vain teeskennellen kaiken.
Luutnantti käänsi selkänsä Williamille, ja tällä kertaa amerikkalainen ei katsonut miehen perään. Koko liikuntasali kaikui Gomezin harppoessa vihaisena ovelle, espanjankieliset kirosanat hukkuivat askelten ääniin ja lopulta vaimenivat kokonaan salin oven pamahtaessa kiinni Fredon perässä. Ja jäljelle jäivät William ja hiljaisuus, katuva, mitäänsanomaton hiljaisuus, joka toisaalta soimasi Williamia parhaansa mukaan ja sai miehen sulkemaan silmänsä häpeästä.
Mitä helvettiä hän oli luullut tekevänsä?
Ohhoh :D
VastaaPoistaTarvitseeko enempää sanoa? ♡
Ei. Ei tarvitse. "Ohhoh" on oikein hyvä :DD
Poista